Käväisin tuossa jokin aika taaksepäin, eräänä sunnuntaina, katsastamassa tämän paljon tunteitakin herättäneen teoksen. Pelkkää spekulaatiota ja oletuksia, niin dokumentti, kuin siinä esiintyvien haastateltavien epätoivoiset ja epämääräiset kiertelyt douppingin tiimoilta. Ainut asia mikä oli totta, käymässäni dokumentti elokuvan Valkoinen valhe tiimoilta, löytyi elokuvastudion lehtereiltä, katsojan ominaisuudessa, koska samassa näytöksessä oli takarivin katsojana yksi elokuvan osallinen hiihtäjä. Enpä jäänyt kyselemään kuvan jälkeen, mitä mieltä henkilö oli dokumentista, mikä varmaan koskettu kyseistä ihmistä jonkin verran.

Itse puntaroin mielessäni näkemääni ja kuulemaani monesta eri näkökulmasta, eikä lopputulos muutu miksikään, vaikka manipuloiva filmi saattaa monessa katsojassa aiheuttaa yksipuolista tulkintaa ja mustamaalaamista tapaan "paska urheilumaa" Eipä siinä filmissä mitään uutta ja mullistavaa, eikä tajunnan räjäyttävää uutta ollut, mikä olisi avannut minun jo muutenkin laaja alaista näkemystä likaisen urheilun maailmasta, samaa jo monta kertaa kuultua ja tiedettyä kaikki tyyni. Parasta taisi olla se ettei tekeleestä tarvinnut pulittaa, kuin vaivaiset 8€ ja se ettei toista kertaa tarvitse enää vaivautua katsomaan. Ja kun mitään yleisöryntäystä en huomannut ainakaan kyseiseen näytökseen, niin taitaa katsojat muutkin äänestää jaloillaan.

Itse muistan hyvin, kun haltioitunein nuoren hiihtäjäalun silmin seurasin kauan sitten Puijon Kansainvälisten hiihtojen kovia koitoksia, siinä ladunvarressa seisoskelin, puusukset jalassa, suurimman mäen harjalla. Sieltä niitä alkoi tulla  Franco Nones, Tyldum,  Od Martinsen  kohta Mäntyranta, hetken päästä Vjatseslav Vjedenin, tulivat kuin höyryveturi mäkeä ylös, eikä näkynyt merkkiäkään väsymyksestä. Pojan koltiaisen silmät paloivat kunnioituksesta, eikä silloin tullut mieleenkään, että kaikki ei ollut välttämättä sitä miltä näytti.

Eräänä vuonna Puijon kisoihin tuli taas ryhmä Venäläisiä hiihtäjiä, paikalla oli myös Suomen parhaita mieshiihtäjiä mm. Kurikan jätti, mutta mahtisuorituksesta vastasi tosin eräs venakko, joku Bagijev niminen. Se kuulkaas veti kaikki nousut ylös niin sanotusti suorilla, ilman haarakäyntiä, semmonen katse silmissä, ettei tunnu missään, oli jokseenkin sen kisan ylivoimainen voittaja. Kun kisan jälkeen haastattelussa Mietaalle kerrottiin venakon vuoristokauriin kyvyistä, Jussi tokas siihen, että eihän se voi olla mahroolist, sehä oo hevonee, tosi ei siitä kaverista sitten montaa kertaa enää kuultukkaan jatkossa. Oma innostus oli siitä huolimatta kova hiihtoa kohtaan, eikä sitä lopettanut vasta kun muovisukseen siirryttäessä eli välineurheiluun. Minusta tuntuu nyt siltä, että Suomalaiseen hiihtourheiluun on heitetty mätä omena, tämän dokumentin myötä ja se tulee pilaaman monta satoa (hiihtäjän alkua) pitkäksi aikaa eteenpäin. Onneksi olkoon Halonen, toivottavasti tämä kertaalleenkin palkittu dokumentoija on tyytyväinen tekeleeseensä, Norjalasten ohella, muusta hiihtävästä maailmasta puhumattakaan.

Omat tekeleet lenkkipoluilla ovat olleet räpeltämistä ja kivunsietokyvyn kehittämistä, kipuilevan perseen kanssa. No tulihan se sunnuntain keskipitkä väännettyä poikien kanssa, siinäpähän pääkin selvisi Lauantai illan huumasta, joka oli hiukan viskin höyryinen. Vaan periksi en anna pikku kolotuksien takia, toisin kävi eräälle tutulle Lauantai aamun oletetulle pitkälle, kolmen kilsan jälkeen olivat poikenneet metsäpolulle, sillä liukastuminen ja nurin, lopputulos oli se että pahaksi onneksi sattui toisen säären alle iso kivi ja eikun sääri kahdesta kohti poikki. Niin että kaikki on suhteellista, kun vammoista puhutaan, huomenna sitten taas lenkki pari naisseurassa, kun en enää miesten kyydissä pysy:)