Kun puhutaan vetoharjoittelusta, minkä oppi isänäkin tunnettu Saksalainen professori Rudolph Gerscler aikoinaan 30 luvulla kehitti ja minkä pohjalta alettiin jalostaa tätä intervalliharjoittelua, alkoivat kestävyysjuoksutulokset parantua hyvää vauhtia. Tämä Saksalainen professori ymmärsi ensimmäisten joukossa sydän ja verisuonielimistön kunnon tärkeyden kestävyysurheilussa. Gerscler kehitti yhdessä erään fysiologin kanssa intervalliharjoitusmenetelmän, missä usein toistuvat lyhyet ja kovatehoiset toistot, yhdessä lepotauon, eli intervallin kanssa, aiheuttivat suorituskyvyn(tason) nousun. Menetelmä perustui oletukseen, että sydämen iskutilavuus kasvaa lepotauon aikana ja elimistö kestää täten yhä rasittavampaa urheilusuoritusta, eli enemmän happea kuluttavampaa lihastyötä. Yksikertaisesti homma toimii siten, että vedetään vetosarja ja aina vedon jälkeen annetaan sykkeen palautua 120 lyöntiin minuutissa.Tämän kuitenkin tulisi tapahtua 90 sekunnin aikana, jos ei, niin edeltävät vedot ovat olleet liian kovavauhtisia ja ylikuormittavia.

Mutta tällaiseen vetoharjoitteluun pystytään siirtymään vasta riittävän peruskuntoharjoittelun ja kestävyyttä kehittävän määräintervalliharjoittelun jälkeen. Näin luodaan hyvä pohja koko vuotta käsittävälle harjoittelun tarkalle ja systemaattiselle ohjelmoinnille. Tällainen menetelmä oli voimissaan 60 luvulle asti, jonka jälkeen sen kilpailijaksi nousi Uusi- Seelantilaisen Arthur Lydiardin luoma kestävyysharjoitteluun perustuva ohjelma. Intervalliharjoittelu tuo nopeasti tuloksia, mutta ilman riittävää perustaa  ollaan sorruttu karmeisiin ylilyönteihin. Nykyaikainen harjoittelu siis perustuu kestoharjoittelun ja intervalliharjoittelun tasapainoiseen yhdistämiseen.

Suurin syy minun mielestä, tähän Suomen  surkea tilanteeseen pärjätä kansainvälisessä vauhdissa kestävyysjuoksun saralla on juuri väärät vauhdit vetoharjoituksissa ja ketkäpä ne muut ovat siitä vastuussa, kuin valmentajat tai itseään valmentamat juoksijat. Perustan väitteen seuraavasti, jos esimerkiksi nuori miesjuoksija on harjoitellut sanotaanko vaikka esim. 10 vuotta ja jäädään yli 1.08h tulokseen puolimaratonilla on tehty väärillä vauhdeilla määräintervalli vauhtiharjoituksia. Itse olen henkilökohtaisesti nähnyt vuosien saatossa lukemattoman määrän, vetoja 3.10min/km vauhdilla juoksevia juoksijoita jotka kuitenkin jäävät yli 1.10h puolimaraton aikaan. Hulluimpien olen nähnyt vetävän jopa 3min/km vauhtia ja tukehtuvan kyseiseen loppuaikaan puolikkaalla.

Maailmanluokan maratonarit taasen käyttävät 2.55- 3min vauhteja vetoharkoissaan, koska tämän harjoituksen vauhdin kuuluu olla mahdollisimman lähellä kilpailussa käytettävää vauhtia. Näin ollen yksittäisestä vetoharjoituksesta ei tule liian kuluttava ja voidaan jo seuraavana päivänä juosta palauttavaa juoksua astetta kovemmalla vauhdilla.

Varsinaiset hapottavat harjoitteet, joissa käytetään matkana 400-500m matkoja, ovat tuiki tärkeitä ylivauhtisija vetoharjoituksia, joilla pyritään helpottamaan pitempien matkojen helppoutta juosta rennosti kovaa. Nämä ovat samalla niitä harjoituksia, missä helposti myös tehdään virheitä, toisin sanoen liian kova vauhti, vääränlaisella palautuksella(seisoskelua, tai jopa makailua) Olipa kyse valkoisen rodun kestävyysjuoksijoista alle 13min/vitonen Mottram, Bauman Kenedy tai tummahipiäisistä, kuka tahansa ja niitä on paljon, niin kaikkien peruskestävyyskauden veto/rytmiharjoitus vauhdit ovat(olivat) erittäin maltillisia, vaikka juoksivatkin kisoissa Suomalaisiin nähden aivan eri tasolla. Meillä siis oikein annostellut Vauhti/määrä vetoharjoitteet toisivat paljon paremman lopputuloksen jokaisella yksilötasolla, pitkällä aikavälillä. Tämä asia on helppo varmentaa, yksinkertaisimmin se onnistuu, mittaamalla laktaatit kynnystestillä. Pitää kuitenkin muistaa, että kaikkia vauhteja tarvitaan, siis aivan kaikkia, et voi juosta kovaa jos et malta juosta myös hiljaa.

Kaikki ei kuitenkaan ole niin yksiselitteistä, kun puhutaan harjoittelusta aikuisiässä nykyaikaan. On koulutus, sen jälkeen työura, kenties perheen perustaminen, se tuomat velvoitteet, kaikkien näiden yhteensovittaminen urheilun kanssa on haastavaa. Eikä tätä urakkaa helpota se tosiasia, että pienestä pitäen on totuttu liikkumaan aivan liian vähän, omasta mielestäni ollaan jo myöhässä siinä vaiheessa, jos varsinainen  todellinen liikkuminen aloitetaan vasta siinä vaiheessa, kun ollaan tehty uravalinta (urheilulajilaji).

Nyt kun Suomalaisen kestävyysjuoksun anemia on pahimmillaan joidenkin mies huippujen lopetettua, Keskisalo, Holmen, Räsänen, Utriainen??? ei yksi Sandel ja Järvempää tee kesää. Osa, kympin puolen tunnin kärkkyjistä on telakalla, tai miltei siellä, niin ei hyvältä näytä. Ei siis ole kuin yksi suunta, ylöspäin, mitä ei ainakaan edesauta meidän oma huippu-urheilun muutostyöryhmä ja sen alaportaa.t. Mutta siitä  ja Kojonkosken klaanista sitten joku toinen kerta ja mikä ei tietenkään kaikkia tule miellyttämään