Paljon on vettä virrannut, niin maljalahdessa, kun monessa muussakin purossa tässä ajassa, minkä olen käyttänyt ansiotyöhön omassa elämässäni. Mutta nyt se sai lopulta päätepisteen, eli en ole enää velvoitettu tekemään työtä. Olen siis saavuttanut työeläkerajan ikäni puolesta ja heti ensi paukusta kun se oli mahdollista, myös poistuin oloneuvokseksi. 

Hiukan historiaa. Nuorena jannuna,suorastaan juniorina ehdin tutustua monelaiseen työhön. Olin kesätöissä Siikaniemen sahalla lautapoikana, samassa paikassa, missä isä teki työuransa konepuuseppänä. Kävin myös kokeilemassa kesätöitä Merkkiniemi/Kinnusen palveluksessa tuolla Imatran Vuoksenniskalla uppotukin nostotöitä. Työ oli kovin raadollista, missä liukas uppotukki, mihin petkele jäi kiinni,vei  poikaa joskus vuoksen syleilyyn. Mutta siinä vaiheessa, kun kylkilihas oli revennyt kaksi kertaa,piti hommasta luopua.  Varsinainen pitkäaikainen ansiotyö alkoi 1976 heti varusmiespalveluksen käytyäni, minkä suoritin Mikkelin Karkialammella. Ensimmäinen työpaikka oli insinööritoimisto Savon Suunnittele, missä toimenkuvaan kuului maastomittaus ja pohjatutkimus. Niissä hommissa Savon Suunnittelussa vierähtikin alun toistakymentä vuotta ja jatkuikin vielä IBT Viatekissa ja lopuksi erään kaverin virmassa aina tuonne 40 vuotiaaksi asti. Niistä vuosikymenistä on hyvät muistot ja monet paikat tuli koluttua Suomen maassa.

Mutta kaikella on aikansa. Se on tuo urheilu, minun tapauksessa kestävyysjuoksu, mikä laittoi työasiat uuteen uskoo. Heti 40 kun tuli täyteen aloin miettiä vähän jotain kevyempää duunia, jotta jaksaisi myös treenata. Maastotyöt alkoivat siis nakertamaan kuntoa, eli polttelin kynttilää molemmista päistä. Ja kun raskas työ vaatii raskaat huvit, alkoi viikonloput mennä aina hiukan kosteiksi. Siitä minulla oli jo kokemusta entuudestaan kaksysin ja kolmekolmen väliltä, jolloin kuppi meinasi mennä nurin, niin että takahampaatkin jo kastui.Silloin oli lievästi sanottuna kunigas alkoholin kanssa suuria ongelmia.Mutta silläkin asialla oli aikansa ja ryhtiliike oli välttämätön.

Jotenkin siis nelissäkymmenissä, eksyin Niiralan vanhaan uimahalliin kokeilumielessä uinninvalvontaan ja avot, sehän miellytti. Ensin pikkupätkiä ja kun vauhtiin pääsin, myös laitosmiehen työt kun kerran sinne kysyttiin alkoivat kiinnostaa. Vuodet vieri ja joskus 2004 kävin myös aikuiskoulutuksena 6 talotekniikan osiota. Energiaa jäis siis minulle niin rakkaalle harrastukselle kestävyysjuoksulle ja myös duathlonille. Pyöräily tuli kuvioihin ensimmäisen akillesvamman kylkijäisinä, millä kuntoutin sitä ja samalla jäin pyöräilyyn koukkuun.

Vuosituhanne ensimmäinen kymmenen vuotta meni vinhaan. Ja sitten lähdettiin toiseen, mistä tulikin se kaikken monipuolisin kaikelta osin. Työ, urheilu ja odottamattomat terveisongelmat.  

Työnkuva ei muuttunut kovin kummoisesti kymmenluvulla, eikä se ole muuttunut tänne kalkkiviivoillekkaan asti. Sitä samaa tuttua päivystystä altaanreunalla ja välillä kopissa istuen. Loppua kohden alkoi kuitenkin vitutuskäyrä nousemaan valvontahommissa, sillä sain huomata, että en kuulunut enää junioreiden joukkoon. Jutut ja teot eivät enää kohdanneet, joten pysyin aika paljon omissa oloissa ja niin oli hyvä kaikille. Olihan siellä muutama ihan hyvä tyyppi työkaverina, jos puhutaan tästä kuntolaakson uudesta hallista, missä jouduin lusimaan viimeisen vuoden.Mutta oli siellä muutama vähemmän hyvä tyyppi, mitkä olivat hiukan ylimielisiä. Eli jos minua aletaan ohjeistamaan asioissa,mitkä minä hallitsen monenkymmenen työvuoden kokemuksella, eli opetetaan sorsaa uimaan, niin jokainen voi arvella, miten siinä lopulta käy. Nyt nämä sorsan opettajat ja itse jo sovitusta työstä kieltäytyjät jotka samalla nauttivat työnjohdon nuolemisella ja lipomislisää nauttivina vankkumatonta työnjohdon suosiota, ovat itse epätoivoisesti lähdössä kuka minnekin. Voi voi kun surettaa. 

Mutta ennen kuin poistuin kuvioista eli kuntolaakson vahvuudesta, laitoin sähköpostia muutamalle hyvinvoinnin edistämiskeskuksen virkamiehelle kaikesta menneestä. Miksikö, no siksi, että olisihan se jäänyt kovasti harmittamaan, jos en olisi saanut avatua näkemästäni ja kokemastani. Nyt on siis hyvä, eli harasoo.Tosin se suurin kliimaksi on vielä tulossa ja saahan nähdä, kenen naama sitten punottaa.

Urheilu eli sport ovat olleet vähissä, mutta nyt tilanne arvatenkin korjautuu, koska motivaatio on aina ollut ja tulee olemaan tapissaan ja varsinkin nyt kun on aikaa sitä arvatenkin tulen liikkumaan ylipaljon.Ja hei, ensi vuonna olisi hyvä sarja eli pojat 65vuotta, Joten jos ja kun tilanne koronan osalta alkaa tasaantumaan eli palataan uuteen normaaliin, niin ainakin SM duathlon ja maastot sekä maantiet kuuluvat kuvioihin ensi kesänä.

Terveydestä mikä aina aika ajoin muistuttaa haavoittuvuudestaan on nyt MILTEI ok. Kerran jo kerkesin vähän satuttaa itseäni pyörällä. Siis pyörä satutti minua. Yllättäen tullut lapsen väistötilanne pyörätiellä, ote lipesi jarrukahvoilta, siitä pam kylki ohjaustankoon ja nurin. Lopputulos vai lekuri ja minä sen tiedämme, mutta ei paha.Muuten terveyden suhteen on jokin asteinen suvantovaihe meneillää, eli ei kohise koski.

Jep. Mutta nyt opetellaan uudet kujeet, eli ajankäyttöopettelu on alkanut. Ei tule aika pitkäveteiseksi, koska tuo kalastus on ihan huippua. Sitä joutuu pähkäilemään kahden-kolmen harrastuksen vaiheilla mistä päivän aloittaa. Niin ja pitäähän sitä levätäkkin. Joten älkää olko pahoillaan minun puolesta,vaan pikemminkin hyvillään, sillä olen työni tehnyt.