Tulevaisuuden Suomen naiskestävyysjuoksussa nähdään, tai paremminkin kohtaavat nuoruus ja kokemus. Itse asiassa monta eri ikäluokan urheilijaa ja kaikilla riittää potentiaalia todella hyviin suorituksiin. Kaikessa tässä on parasta se, että nyt syntyy härmäläinen kilpailutilanne, mikä kuin itsestään nostaa top 10 tasoa pykälän ylöspäin ja samalla lähemmäksi eurooppalaista kärkitaso. Nimet Sandra Erikson, Camilla Richardson , Johanna Peiponen, Minttu Hukka, Oona Kettunen, Alisa Vainio, Anne Mari Sandell-Hyvärinen,  Kristiina  Mäki , Sara Kuivisto, Heidi Erikson ovat jo nyt kovaa tasoa, mutta parempaa on luvassa tulevina vuosina.

Mutta sitten, kun aletaan puhua timantista nimeltä Alisa Vainio, pitää seuraavat 3 vuotta olla tosi tarkkana. Tällä tarkoita sitä, että luonnollinen nuoren oma kehitys on vielä kesken, eikä kovan harjoittelun tuoma riski esimerkiksi vamman muodossa olisi kovin järkevää. Facebookissa käytiin keskustelua siitä, onko Alisaa viisasta juoksuttaa jopa 150km viikkomääriä 17 vuoden ikäisenä. Minun mielestä ei ole. Siellä muutama itseään valmentajana pitävä tuumasi että antaa tytön juosta vaan, tosin nämä kommentoijat eivät ole yltäneet itse edes 3h maraton aikoihin ”juosten” aikuisiällä, puhumattakaan nuoruusiän juoksuista, mutta puhuvat kuin ruuneberit kuitenkin juoksutusasioista, enkä puhu nyt järvien juoksutuksesta. Mielestäni, vaikka Alisa tykkää paljosta aeroobisesta harjoittelusta, pitäisi nyt painaa jarrua ja keskittää nopeusominaisuuksiin, se kun tarttuu vielä muutaman vuoden ajan. Sen jälkeen ollaankin valmiit aikuisten harjoittelumääriin ja tehoihin yhtä aikaa.Toivottavasti tässä tapauksessa ei kiirehditä nyt liikaa.

Toinen mielenkiintoinen nimi on paluuta tekevä Suomen kaikkien aikojen paras naiskestävyys juoksija Anne Mari Sandell-Hyvärinen. Tapetilla on arvatenkin Rion maraton, mutta tuleva talvi näyttää, onko se realistinen tavoite. Toki Annukan motivaatio ja valmennusosaaminen ovat sitä tasoa, mitä moni muu ei omista, mutta kestävätkö paikat kovenevaa juoksuharjoittelua, minkä Sandell varmaankin korvaa talvella osittain hiihdolla. Niinhän teki myös aikoinaan muuan Norjanlainen naiskestävyysjuoksija nimeltään Inkgrid Kristiansen ja minkä tulokset olivat suorastaan mursakaavan hyviä. Ingrid saavutti 74. maastohiihdon EM nuorten sarjassa, mutta ensimmäinen arvokisa mitali juoksusta, tuli Studgardin halli kolmoselta vuonna 80. Sen jälkeen vuosien saatossa murskaantuivat  aikuisiässä vitosen, kympin ja maratonin maailmanennätykset. Tässä tapauksessahan mentiin hitaasti kiiruhtaen, eikä nuoresta naisesta otettu lähellekään kaikkia irti alle 20 ikävuoden. Tästä kaikesta soisi Suomalaistenkin ottaa oppia, siis antaa hedelmien kypsyä pitkää, niin silloin niistä tulee kypsiä ja hyviä. 

Miten sitten onnistuu harjoittelusuhde Oona Kettusen ja Jukka Keskisalon välillä, jää nähtäväksi. Valmennustiedosta se ei jää kiinni, se on selvää, mutta miten sovittaa yhteen uusi koveneva harjoittelu ja opiskelu, sekä kaikki muu elämään kuuluva, siinä on haastetta aluksi päästä entiselle tasolle takaisi. Sama pätee myös Oonaan, eikä liialla kiireellä saavuteta muuta, kuin ylirasituskierre. Hiihto on hyvä renki, mutta huono isäntä juoksijalle tässäkin tapauksessa, eikä akkuja saisi purkaa kilpahiihdolla viikoloput läpensä.

Sandra teki myös valmentajavaihdoksen. Aivan luonnollista, jos edellisellä ei ollut enää mitään kehittävää annettavaa valmennukseen. Kuitenkin tulevalla kaudella Suomen  ykkösnyrkki  esteissä ja kykyjä kyllä riittää vaikka kympin ykkösnaiseksi. Kestävyydestä se ei jää kiinni, koska Lidingön voittokin toissa vuonna osoittaa sen.

Camilla Righardson oli keväällä todella hyvässä iskussa Imatran SM maastoissa ja joka kieli tulevasta huippukaudesta. Kaudesta tulikin hyvä, mutta ei varmaankaan niin hyvä, mitä itse toivoi. Tasaisen varmasti naputteli hyviä juoksuja, mutta se jokin puuttui, eikä sitä parasta nähty. Camillan kyvyt ovat paljon paremmat, mitä kausi toi tullessaan, joten joko ensi kaudella rysähtää, ja josko se jokin viimeistelyissä löytyisi.

Sitten on tämä Pohjoisen nuori nainen. Tulihan niitä maaottelu edustuksia ja Johanna kiitti.Moni on kerennyt analysoimaan Peiposen juoksutyyliä ja sitä että ei sillä kerkeä. Omega on kuitenkin lahjamaton ja tarkkasilmäisempi huomaa juoksun askelluksesta jotain sellaista, mitä asiasta ymmärtämätön ei. Taktiikkahan on se yksi ja oikea, paukasta lähtien itsensä likoon laittaen, ajatuksella, että kärsikööt siinä muutkin sitten samalla.Uskallusta riittä enemmän kuin kellään muulla naisella vauhdinpitoon.

Naisten tilanne ylipäätään näyttää todella hyvältä pitkästä aikaa. Toivottavasti trendi jatkuu samanlaisena, eikä valmennuksen puoleta sorruta ylilyönteihin

Ikioma flunssa onkin hiukan terhakkaampaa lajia tällä kertaa, joten sepä siitä sitten joskus, notta:) Ja oliskohan seuraavassa kirjoituksessa aika antaa ruoskan paukkua. Siis oma näkemys tämän piirin kestävyysurheilun menneistä vuosista rakentavassa mielessä:(