Näin Joulun alus viikoilla on kaiken näköistä tekemistä ja menemistä itse kullakin. Kaikki se kuitenkin on enemmän tai vähemmän pakon sanelemaa jo totuttuihin kaavoihin orjentoiutua toimintaa. Eilen käväisin tuolla vanhainkodilla moikkaamassa muoria, mutta kun huoneessa oli niin sanotusti hoitajan toimesta iltatoimet meneillään, oli aikaa istahtaa siihen aulaan  puolenkymmenen vanhuksen sekaan odottelemaan.

Katselin siinä näiden hiljaisten vanhusten hiljaista olemista ja mietiskelin mitä niiden päässä mahtaa nytkin liikkua. Jotain siellä kuitenkin tapahtuu, koska lasittuneen ja luovuttaneiden katseiden alta silloin tällöin kävi jonkinlainen oivallus. No siinä puolen tunnin aikana minun ajatukset palasivat lapsuuteen, mietin että kerran kauan aikaa sitten kaikki nämäkin vanhukset ovat kantaneet kortensa kekoon tämän isänmaan puolesta. Kasvattaneet lapsensa ja vieläpä lapsenlapsiaankin auttaen. Samalla myös oman aikani nuoruuden ajat tulivat kuin kirkkaina mieleen. Isä, joka oli rintamaveteraani, opetti miehen mallia, jos joskus tuli esimerkiksi tehtyä jotain päin p.....ä, niin koivumäen herra tuli tutuksi, erityisen railakkaat selkäsaunat naapuripojan kanssa saatiin kerran kun tulitikkuleikkien seurauksena meinasi palaa koko kylä, oli muuten perse hellänä aika monta päivää ja äiti toimi hoivaajana, kun haavoja parannettiin. Sitkeästi molemmat väänsivät siinä sivussa ansiotyönsä, että meidän lasten oli hyvä olla ja elää tasapainoisesti.Nuoruus meni ja koulut käytiin kunnes oli aika jokaisen lentää pesästä ja yrittää omillaan, mutta mikä siinä oli lähtiessä, kun kunnon malli oli jo saatu vanhemmilta.

Nyt kun katselin siinä niitä vanhusten talon vanhuksia, minulle tuli säälin tunne siitä että suuri osa näistä vanhoista ihmisistä on jätetty ikään kuin heitteille. Heidän silmistään kuvastui se suuri kaipuu ja yksinäisyyden aiheuttama tuska, koska monenkohan luona ja miten usein lapset ja lapsenlapset vierailevat enää näiden joskus niin tärkeiden ihmisten luona. Ei se vaikeaa ole, antaa silloin tällöin tunti omasta ajasta omille vanhemmilleen, koska edestäänhän se jokainen ajallaan sitten löytää, kun itse on jossain hoitolaitoksessa ja odottaa ja odottaa, että joku tulisi käymään. Tämäpä tässä olkoon moraalisaarna kaikille niille, jotka tuntevat piston sydämessään tämän asian johdosta, siis yksi turhanpäiväinen shoppailu kierros pois ja sen tilalle vanhempiensa muistamista, kellä ne vielä elossa, koska se antaa molemmille osapuolille jotakin.

Niin että mitäkö urheilusta, no vaekka mitä, tosin näin aamuvuoroviikolla ei pahemmin ole koskaan inspiraatiota. Ovatpahan hyviä palauttavia viikkoja, tosin mistäs minun pitäis palautua, kun en ole edes treenannut kunnolla koko syksynä.)