Pääsiäisaika oli ja meni eikä siitä sen enemmän. Ainut lohtu siinä oli että pitkät vapaat ja silleen ja naamasta sen näkee kun aurinko sai pienen selkävoiton ruskettaen jo valmiiksi rumaa naamaa vieläkin pahemman näköiseksi. Paljon tuli oltua siis tuolla Virmasveden jääkannella, mutta sanonta ei näpytä kala, mutta eipä naputa akkakaan pitää hyvin paikkaansa menneisiin päiviin, tai oikeastaan koko talveen tähän mennessä. Liikaa lunta jään päällä ja ahven on yhtä passiivinen kuin meikäläinen, vaikka urheilun suhteen. Mutta uskon ja toivon että pidot paranee sitä mukaa, kun lumi alkaa sulaa ja sieltä sitten alkaa pilkistämään pilkkijää. Mutta, nyt kun minun urheilu ura alkaa olla ehtoo puolella, voikin alkaa laittaa tänne aina silloin tällöin omia muistelmia nuoruuden urheiluista ja aloitetaan vaikka ihan alusta.

Havuja perkele! Se lause on jo käsite Suomalaisessa hiihtourheilussa. Nämä legendaariset sanat huusi aikoinaan Marjo Matikainen, joka myös vaikutti politiikassa aktiiviuransa jälkeen. Mutta itse asiassa olin kuullut tuon huudahduksen jo kauan ennen Matikaisen aikakautta. Se tapahtui kauan sitten Puikon kansainvälisissä talvikisoissa, missä kävivät sen ajan huiput kuittaamassa starttirahoja. Elettiin 60 lukua ja matkana hiukan haastavalla nuoskakelillä perinteisellä tyylillä, luistelu kun siihen aikaan oli tuntematon käsite. Olin ihan pieni pojan nassikka ja napotin siellä ladunreunassa seuraamassa idolien tulista taistoa Puijon herruudesta. Latu ura kiemurteli silloin aivan eri paikoista silloin kun tänä päivänä ja aivan siitä vanhan Rypysuon reunaa se nousi ylös. Siitä lappoi ohi Italian Nonesia ja tukku norjalaisia, sekä Venäjän legenda Vjatseslav Vjedenin ja kohta Mäntyranta, jonka sukset tökki pahasti. Iski paakkuja suksenpohjaan, joten Eero karjaisi, että havuja perkele, että saisi suksenpohjia hiukan puhtaammiksi. Mutta varmaankin sitä konstia ovat käyttäneet menneiden vuosikymmenten aikana hyvin monet hiihtäjät ja kyllä nuorempana myös itse jouduin havujen yli hiihtämään, eikä siinä yleensä yksi perkele riittänyt matkan aikana, niitä tuki pitkin matkan vartta tasaisin väliajoin.

Niinpä perinteisellä hiihdolla minunkin urheilu ura alkoi. Se tuntui jotenkin luonnolliselta, koska ladut olivat talviaikaan lähellä, eikä muutakaan tekemistä juuri ollut. Ja kun jokin asia tempaisee oikein kunnolla mukaan, niin se on sitten menoa. Pojat alle 10v ja siitä sitten kahden vuoden välein sarjanvaihto aina tuonne varusmiespalveluun saakka, eli 18 vuotiaisiin. Kisareissuja kertyi noiden vuosien aikana paljon ympäri Suomen, ja jokunen ensilumen leirikin alkutalvesta tuolla Pohtimolammella. Ensilumia oli yleensä myös tarjolla kotimaisemissakin ja hiihtohommiin päästiin yleensä aina viimeistään marraskuussa. Puijon yläpelloille, joita myös Antikkalan pelloiksi sanotaan olivat kovassa käytössä, aina koulupäivän jälkeen. Kuun valossa hiihdettiin se mikä jaksettiin ja viikonloppuisin kaksi kertaa päivässä, sitä pitkää ja hidasta. Tämän päivän hiihtäjät ovat kyllä todella vaativia latuverkoston suhteen, sillä tuskimpa ne alkaisivat hinkkaamaan 200m ympyrää monta tuntia päivässä, niin kuin aikoinaan tehtiin Antikkalan yläpellolla.Savon piirin valmentajista yksi oli nimeltään Tikkasen Pentti tuolta Mikkelistä. Pentin ohjelmilla mentiin ja tunnontarkasti treenit vedettiin läpi kesät talvet.

Tämän päivän paljon käytetty rullasuksihiihto ei kyllä oikein koskaan napannut, vaikka kyllä puurunkoiset Hulkkoset tuli tutuiksi. Juoksu oli se treenimuoto, millä pohjakunto luotiin talvea ajatellen ja suolla ja metsässä kävely helvetin isot kumikengät jalassa ja sauvat käsissä tietty. Niin meni nuoruus hiihtohommissa ja siinä samalla tuli tehtyä pohjatyötä tuleville juoksuvuosille. Kaikki ne hienot muistot nuoruuden ajoilta, ovat syöpyneet pysyvästi mieliin ja mitä vanhemmaksi alkaa biologisen prosessin aikana tulla, sitä enemmän niitä aikoja muistelee kaiholla.

Aika siis kultaa muistot. Kovimmista kovin harjoitus oli nuorena poikana, tuolla Puijon hiihtostadionin ympäristössä suoritettu Nokelan Aaron keksimä kuntotesti. Siinä ensin juostiin Puijon pururata 3km ympäri ja heti perään sen ajan pikku puijon hyppyrimäen portaat (ei enää olemassa) ylös kilpaa, läpsäisten lopulta Puijon tornin betonia. Siitä sitten alas ja puru taas ympäri ja uudestaan ylös. Taas alas, puru ympäri rivakasti juosten ja tornille ylös kilpaa. Kolmannen rundin jälkeen oli jalat niin sökönä, että piti varttitunti odotella, että pystyi laskeutumaan alas, kun voimat olivat aivan poissa jaloista ja koko kehosta. Pääasiassa kesän treenit olivat siis juoksua. Puijon pururataa tuli tahkottua oikein urakalla kesät, syksyt ja sauvarinnettä riitti Antikkalan pujottelurinteessä, sekä Puijon poluilla.

 

Tämän päivän omat tekemiset, no ei juuri yhtään mitään fyysistä